Runo numero yksitoista

Satujen taivas

Aamukaste oli vielä maassa kun kuljin laiturin viereen, otin veneen ja lähdin kohti vedenjakajaa. Meri oli aivan vieressä mutta joen haara vaihtui kahteen ilmansuuntaan, vasen vei kaupunkiin mutta oikea poikkesi viistosti siihen suuntaan, missä olin nuoruuteni haaveissa elännyt.

Tein päätökseni, suuntasin veneeni keulan kohti unelmieni suvantomaita, olisin perillä aamukasteen jälkeen. Usva olisi haihtunut joen siimeksestä ja poistanut viileyden aamun kajosta. Katsoin taivaanrantaan, näin auringonkilon paistavan pilvenharsojen välistä, luonto oli herännyt, etsin sitä valkamaa jossa voisin saada sen unelmieni haaveeni täytettyä.

Puolenpäivän aurinko oli korkeimmillaan, hikikarpalot alkoivat nousta ihon pinnalle, pyyhin huolimattomasti toisella kädellä niitä sivulle, ja huuhtelin käteni joen viileässä vedessä. Puiden siimeksessä näin laiturin, johon olin suunnitellut rantautua, jossa virvoittelisin hetken aamupäivän rasituksilta.

Istahdin rantatöyräälle, ajatukseni kirposivat jossain unelmieni rajamailla, unessa tai unelmissa.Jos olet nähnyt tähdenlennon, voit uskoa miltä silmistäni tuntui, kun ensikertaa elämässäni näin nuoren neidon nousevan joesta uimamatkallaan. Hänen valkoiset, vasta kevään jäljiltä olevat rintansa, ensin pelästyttivät minut, kunnes tajusin että silmieni lumossa oli maailman kaunein taideteos.

Aluksi en uskonut tapahtumaa todeksi, mutta siinä hän oli vettävaluvana, unelmieni prinsessa edessäni. Ja juuri sellaisena kuin olin hänet niissä haavekuvissani nähnyt että unelmoinnut.

Satujen taivas runo on omistettu, sinulle ensirakkaudelleni, johon ihastuin silloin päivänpaisteessa, kun merituuli puhalsi ihollesi jota ei siihenmennessä ollut vielä kukaan suudellut. Myös siksi että annoit minulle ymmärryksen, joka kasvatti pojasta miehen.

the seaman

Previous Post Next Post