Raumalla hakuninnokan laiturissa oli helmikuussa 1969 pakkasta noin 20 astetta, ja laivamme oli kauttaaltaan jäässä. Meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa, kun kapteeni komensi koko miehistön hakkaamaan jäätä kannelta. Myös minä, alipainoinen ja pieni sain komennuksen täkille vaikka se jäätuura oli minua pidempi, sain silti jäätä irti kovalla sisullani. Kurssi oli määrätty, ja se oli Iso-Britania, ja siellä Scotlannin pohjoisempia kaupunkeja nimeltä Aberdeen. Lastina oli paperirullia vietäväksi tuohon Raahen kokoiseen kaupunkiin,jossa kevät oli jo tekemässä tuloaan. Meillä vaan oli merimatka edessä, ja se saattoikin muuttua pitkäksi, koka oli luvattu kovaa länsituulta pohjan merelle. Pohjanlahdella hakattiin jäitä kun ajettiin " rännissä", eli jäänmurtajan tekemässä uomassa, mutta kun saavuimme parin päivän kuluttua Tanskan salmiin, niin alkoi tapahtua. Olimme saaneet hakattua suurimman osan, kannella painona olleesta jäästä, ja kevät aurinko sulatti luonnostaan loppuja joten olimme valmiita ottamaan vastaan pohjanmeren myrskyt. Olin nyt jo tutustunut meidän emääntäämme, hänen nimensä oli Hertta, aina yhtä iloinen satoi taikka paistoi. Hänellä oli yksi avioliiton ulkopuolella syntynyt, vähän minua vanhempi poika, joka oli lähtenyt kellosepän oppiin Helsinkiin. Tanelista hän aina iltapuhteiden jälkeen minulle puhui. Hertta kertoi minulle kaikista vaaroista mitä merillä voi nuorelle miehelle sattua, esimerkiksi puhutaan paljon viinan kirouksista. Mutta hänen mielestään nuorten miesten kohtaloksi, ovat tulleet naiset, joihin pojat usein lankeavat tietämättään. Kun krapulasta aina selviytyy päivän pään säryllä, mutta kun olet naisen kanssa tekemisissä, niin se jälkipyykki voi kestää 20 vuotta vähintään. Että kannattaa ajatella ennenkuin antaa hekuman sekoittaa pään, näin neuvoi minua Hertta Tanskan salmissa talvella 1969.

Olimme tulossa atlantille, ja oli luvattu kovaa länsituulta, myrskyistä vastatuulta, laitoimme keittiön ja messit meriklaariin kaiken varalta. Hertta kutsui minut hyttiinsä illan päätteeksi iltateelle, ja kertoi itku silmissä pojastaan. Kun hän joutuu olemaan täällä laivalla, jotta voi osallistua niihin kelloseppäkoulun kustannuksiin. Sanoin hänelle lohdutukseksi,jotta minunkin äitini varmasti murehtii sitä, miksi minun pitää näin nuorena 15 vuotiaana olla täällä aaltojen armoilla. Enkä ole hänen luonaan pitämässä seuraa, näin se elämä vie meitä, tahdoimme tai emme.

Aamu valkeni, myrsky oli jo ääri asteikolla, mitään asiaa ei ollut keittiöön, ei edes vessaan voinut mennä,piti vain pitää kiinni jostain. Teetä ja kahvia yritettiin miehistölle järjestää, sitten minuun iski jumalaton meritauti, oksensin reelingin yli melkein suolet kaloille. Kun ei ollut enää mitään mahassa, tuli vihreää sappinestettä ja ilmaa ja lopuksi alkoi pyörryttää. Sanotaan että mikä ei tapa se vahvistaa, sen kyllä allekirjoitan, ahti "the seaman" kallio.

Tarina jatkuu, seuraavaksi saapuminen Scotlantiin.