Elämän virrat kuljettavat meitä kohtalon saattelemana, pieninä puroina siihen suureen valtamereen, jossa olemme viimeinkin tasavertaisia. Meillä kaikilla on ollut ja on vieläkin haaveita, unelmia tai toiveita elämän polulle vietäväksi. Jokainen saa lapsena jonkinlaiset eväät sille pitkälle taipaleelle, aluksi usein pitkospuita pitkin, välillä suonsilmään pudoten. Saattaa matkan varrella olla hivenen lounaista myötätuultakin, mutta heti perään koillinen talvipuhuri vie viimeisenkin uskon. Kovalla sisulla nouset, ja jatkat matkaa, olet päässyt jo soratielle jossa kulkeminen on jo huomattavasti helpompaa. Taipaleen tässä vaiheessa usko itsensä kasvaa, matkan edetessä mielipaha tyyntyy, luonne seestyy ja keho karaistuu. Viimein askeleesi kohtaavat valtatien, kovan asfaltin, jolloin tiedät olevasi perillä ja voit katsoa taakse päin.Todetaksesi, tämänkö takia tämä matka piti kulkea.

Elämä opettaa, jollei muuta niin hiljaa kävelemään .näin kirjoitti the seaman.